San José, 28.6.
Eilen matkallani Helsingistä San Joséen vaihdoin konetta Miamissa. Virkailija kysäisi, kuinka kauan aion olla Costa Ricassa. Kerroin, että jatkan bussilla Nicaraguaan perjantaina, missä tarkoitukseni on aloittaa työharjoittelu maanantaina. USA:n turvatarkastukset olivat jo koulineet minut vastaamaan näihin kysymyksiin ja Miamin lähes poikkeuksetta espanjankieliset virkailijat ilahduttaneet minua sillä, että ne voi kertoa espanjaksi.
Sain harjoitella espanjaa lisää. Virkailija kysyi, onko minulla todisteita siitä, että aion jatkaa pois maasta. Kerroin, että minulla ei ole vielä paluulippua Suomeen, bussia ei voinut varata etukäteen ja työsopimus tehdään vasta Nicaraguassa.
Selvisi, että en missään tapauksessa pääse lentoon, jos en näytä todisteita – tuossa tilanteessa siis osta lentolippua pois San Josésta. Lentoyhtiö saa 5000 dollarin sakot, jos Costa Ricassa huomataan, että he ovat päästäneet miehen, jolla ei ole todisteita siitä, että hän lähtee maasta.
Kun selittelyt eivät auttaneet, menin nöyrästi Taca-yhtiön lippuluukulle, josta ostin palautuskelpoisen lipun San Josésta Managuaan. Kukaan ei Costa Rican päässä kyllä lopulta edes kysynyt jatkoaikeitani. Minä sen sijaan kysyin, mihin jäivät matkatavarani.
Tapaus muistutti minua Marokon Tangerissa vuonna 2002 tapaamastani Omarista. Seisoimme iltaa rannalla, josta näkyy 15 kilometrin päähän Espanjan kuuluisaan surffauskaupunkiin, Tarifaan. Omar kertoi espanjalaisista ystävistään. Kysyin, onko hän käynyt kylässä Tarifassa tai muualla. Tyhmä kysymys, tiesin että Omarilla ei ollut juuri rahaa ja köyhän tie Eurooppaan on epätoivolla siloteltu.
Selvisi, että Eurooppaan pääsee kyläilemään, jos on vakaassa työssä ja on varaa maksaa kova pantti– muistaakseni noin 5000 euroa, mutta joka tapauksessa niin suuri, että Omarin kaltainen urheilukenkäkauppias ei siihen pysty. Omar oli kuitenkin tyytyväinen, että hänen ystävänsä käyvät aika usein Tangerissa.
