San José, 28.6.
Tänään 21-vuotias Alex lyöttäytyi seinän vierustalta kadulla seuraani ja yritti opastaa minua rahaa saadakseen majapaikkaani. Siinä katuja vaeltaessamme ja hänen asiantuntemattoman mutta yritteliään kaupunkiesittelynsä lomassa miehen puheet varmistivat sen minkä näki jo silmistä. Miamissa aiemmin perheensä kanssa asunut, Costa Ricaan palannut nuorukainen käytti ja myi kokaiinia. Lienee suora seuraus tästä, että opastus sujui huonoin tuloksin: ennen Alexin tapaamista olin korttelin päässä hostellistani ja hänen seurassaan päädyin lopulta kymmenen korttelin päähän.
Kokaa tulee Costa Ricaan Kolumbiasta mutta erityisesti myös Perusta. Jos nuorukaiseen on uskominen, sen välittäminen jopa Eurooppaan asti on helppoa myös pienyrittäjälle. Viime viikolla hän lähetti postitse 18 grammaa Hollantiin.
Ensisilmäyksellä San José näyttäytyy suhteellisen köyhänä miljoonakaupunkina. Yksin kaupungin seiniin nojailevat Alexin kaltaiset nuoret miehet ovat mielestäni monella tavalla tämän köyhyyden kuva. Kun suomalainen parikymppinen vaivaa päätään sillä, tullako insinööriksi, sairaanhoitajaksi vai puusepäksi, tai kiertää työttömyyden tylsyyttä torjuakseen itäsuomalaista parkkipaikkaa vanhalla Toyotalla, josefinon (tällä nimellä San Josen asukkaita kutsutaan) päivät kuluvat kadulla rahankeruutilaisuuksien ja usein myös rötösmahdollisuuksien vaanimisessa.
Costa Rican kansallismuseon huoneet tarjoavat kaiketi aika perinteisen selityksen Costa Rican suhteellisen köyhille oloille: Ensin kolonialismi ja sittemmin yksipuolinen riippuvuus kahvista ja banaaneista sekä niiden tuotannon synnyttämä hierarkkinen yhteiskuntajärjestys ja riippuvuus erityisesti USA:sta ovat tehneet maasta epävakaan.
Tuleva asuinmaani Nicaragua on kuitenkin monin verroin Costa Ricaa köyhempi.
