Ensimmäiset hämärät muistoni Nicaraguasta ovat 1980-luvulta. Suomessa monen mielikuva maasta liittyy samaan aikaan, sisällissotaan. Ystävät, tutut ja vakuutusyhtiö kysyivät ennen lähtöäni, onko Nicaragua sotatilassa.
Maassa ei kuitenkaan ole ollut sotaa sen jälkeen, kun vuonna 1990 liberaalien ehdokas Violeta Barrios de Chamorro nousi demokraattisissa vaaleissa presidentiksi ja vuoden 1979 vallankumouksesta alkanut sandinistien valtakausi päättyi.
Mutta niin yleensä on, miltä mielikuvat näyttävät. 1980-luku jatkuu siinä mielessä, että vasemmistolaisten sandinistien tarina ei päättynyt yhtä selkeästi kuin hajosi Berliinin muuri. Sandinistit ovat keränneet kaikissa presidentinvaaleissa noin 40 prosenttia äänistä. Tämän ne ovat tehneet vaihtamatta puolueen nimeä, tunnuksia, ideologiaa tai edes johtajaa. Syksyn vaaleissa sandinistien presidenttiehdokkaana on jälleen Daniel Ortega, sama mies, jonka tekemisistä sandinistien johtajana 1980-luvulla raportoitiin aikoinaan suomalaisissa lehdissä.
Nicaraguan lähihistorian politiikassa on pari ilmiötä, jotka auttavat ymmärtämään, mitä maassa tapahtuu. (David R. Dye: La Democracía a la Deriva, 2004) Kaikki muuttui vuonna 1979, kun lähes 60 vuotta kestänyt Somozan suvun ylläpitämä ja USA:n tukema diktatuuri päättyi. Valtaan tulivat sandinistit, jotka vuonna 1984 voittivat myös vapaat, yleiset ja yhtäläiset vaalit. He olivat vasemmistolaisia, jotka eivät rakentaneet utopioitaan Marxin ja Leninin oppien tunnustukselliseen noudattamiseen eikä edes Neuvostoliiton avun varaan, ainakaan pääosin.
USA, pettyneenä maan suuntaan, alkoi vallankumouksen jälkeen rahoittaa vastajoukkoja, contria, ja maa ajautui sisällissotaan.
Yleensä epäonnistuneita vallankumouksia seuraa ankara vastavallankumous. Ikävää jälkeä syntyi myös Suomessa vuoden 1918 jälkimainingeissa. Nicaraguassa vastavallankumous oli kuitenkin suhteellisen pehmeä sen ansiosta, että sandinistit säilyttivät asemiaan. Sandinistit pitivät edelleen hallussaan poliisivoimia ja armeijaa. Heillä oli vahva edustus myös oikeuslaitoksessa ja riittävä enemmistö parlamentissa lakiehdotusten torjumiseen.
Daniel Ortega saattoi siis edelleen käyttää valtaa ja omien sanojensa mukaan “hallinnoida alhaalta päin”. Samalla unelma vallankumouksesta pysyi elinvoimaisena, toisin kuin kävi muurin murtumisen jälkeen Itä-Euroopassa.
Nicaraguan tilanteen tekee vielä erityisemmäksi se, että sekä sandinistien että antisandinistien pääpuolueet ovat enemmän tai vähemmän autoritaarisia. Kumpikaan kahdesta mahtipuolueesta ei hyväksy liberaalin demokratian perusperiaatteita. Vuonna 2000 ”frente”, FSLN (Frente Sandinista de Liberación Nacional) ja PLC (Partido Liberal Constitutionalista) yhdistivät voimansa allekirjoittamalla sopimuksen (el pacto), jolla valtion hallinnon valtapaikkoja jaettiin näiden kahden puolueen edustajien kesken. Mukana pesänjaossa oli myös maan oikeusjärjestelmä.
Tämä sopimus on synnyttänyt vastavoimansa, ja nyt vaaleissa on mukana useampia ryhmittymiä. Sandinistien rintamasta on irronnut Herty Lewitesin johtama ryhmittymä (Movimiento Sandinista Removador), joka vastustaa pactoa. Herty kuitenkin menehtyi kaksi viikkoa sitten ja aika näyttää mikä uuden presidenttiehdokkaan, Edmundo Jarquinin, kannatus on. Oikeiston pactoa vastustavana voimana on liberaalien ryhmittymä (Alianza Liberal Nicaragüense), jonka presidenttiehdokkaana on Eduardo Montealegre.
Lokakuun vaaleissa vastakkain ovat edelleen myös sandinistit ja antisandinistit. Jälkimmäisten vaalimainoksissa Daniel Ortegan päälle vedetään henkselit.
Vastakkainasettelu siis jatkuu Nicaraguassa piirun verran vahvemmin, kuin mihin Sauli Niinistö presidentinvaalien kampanjassaan Suomen osalta puuttui. Nicaraguassa ei ole yksimielisyyttä edes perustuslaillisesta järjestyksestä.
