Tämä luomus on Granadan keskuspuistosta. Pääkaupunkiin Managuaan virallisen joulupuun on tuottanut erääseen liikenneympyrään Coca Cola. Sen juurelle on aseteltu isoja lahjoja, isoja unelmia.

Tänään on 34 vuotta siitä, kun maanjäristys tuhosi Managuan. Sen jälkeen kaupungilla ei ole ollut keskustaa lainkaan. Päivän La Prensan mukaan maa olisi ainoa pääkaupunki maailmassa ilman määriteltyä keskustaa. Pitäneekö paikkansa?

Managuan alla mannerlaatat törmäilevät alati. Samaisen lehden haastatteleman asiantuntijan mukaan suuret maanjäristykset esiintyvät tällaisella alueella keskimäärin joka 40. vuosi. Se on keskimäärin se, mutta joskus se taas tulee.

Laitan Juice Leskisen muistoa kunnioittaen pari otosta varoituksen kuviksi siitä miten käy, jos syö jouluna liikaa otusta. Ensimmäinen kuva on rannalta Las Peñitasista, toinen sulopossu on öisen ja pölyisen tien varrelta Chinandegan pohjoispuolelta.

Jouluna Nicaraguassa syödään sian lisäksi amerikkalaiseen tapaan kalkkunaa, omaan kulttuurin joulupöytään kuuluu täytetty kana. Itse olen Corn Islandilla, jossa ruoka koostuu ahdin antimista. Rauhaa.

Nicaraguan kulttuuri on elimellisesti oraalinen. Suulliseen perinteeseen kuuluu, että puheenparret ovat pitkiä. Ensin kerrataan keskustelun taustat, asiaan liittyvät vivahteet, välissä saatetaan ilmoittaa varsinainen näkökanta ja sitten taas palataan sanalliselle kiertoradalle. Myös espanjalaisilla ystävilläni oli vaikeuksia aluksi ymmärtää, mistä kokouksissa puhutaan.

Jaksan yhä uudelleen vaikuttua nicaragualaisten sanavalmiudesta, myös kameroiden edessä. Ota kadulta kuka tahansa ja saat purkkiin luontevasti esitetyn mielipiteen. Paikallisilla resursseilla myöskään toimittajat eivät ehdi valmistella haastatteluaan. Jouhevasti se kuitenkin aina menee.

Puheen seuraaminen on kiehtovaa myös siksi, että Nicaraguassa on omat käsimerkkinsä lähes kaikelle. Toisaalta kädet saattavat pysyä alhaalla, kun meillä samassa tilanteessa olisi sormi pysyssä: vaikkapa suunta kerrotaan supistamalla huulet sitten töröttämällä niitä johonkin päin nyökkäyksen saattelemana.

Puhekulttuuri tarkoittaa, että jokainen on samalla kelpo juoruakka. Olimme taannoin hevosjuhlissa Camoapan kunnassa. Erään seurueeseemme kuuluvan ryhmän matkalla sattui auto-onnettomuus, jossa pieni poika loukkaantui, onneksi lievästi. Sana levisi kuin kulovalkea. Muutamassa tunnissa koko kunta tiesi asiasta ja joukkiomme oli parempi lähteä kohun tieltä.

Nicaraguan suulliseen kulttuuriin ei kuitenkaan kuulu suoraa vastakkainasettelua ja kärkeviä väittelyjä. Ristiriitaiset asiat on parempi tuoda esiin pehmeästi kierrellen, mikäli ollenkaan. Tänään olinkin taksissa ihmeissäni, kun kuski alkoi suulaasti arvostella avunantajamaiden kehitysyhteistyötä, vaikka hän tiesi, että olen alalla. Olimme samaa mieltä monessa suhteessa, mutta emme ihan kaikessa. Peitsen, vaikkakin pikkuisen, vääntäminen kasvotusten oli oikein virkistävää.

Nicaraguan vaalit ovat nyt sunnuntaina. Maahan on julistettu vaalihiljaisuus, minkä aikana ehdokkaat eivät enää saa kampanjoida. Nämä viikot ovatkin olleet yhtä hullunmyllyä. Huomio vaaleissa on keskittynyt presidenttiehdokkaisiin, parlamenttiehdokkaista ei juuri puhuta.

Eniten tunteita herättää sandinistien vallankumousjohtaja Daniel Ortega, joka hallitsi maata presidenttinä vuosina 1985-1990. Hänen kannatuksensa on vahvaa, ja on melko selvää, että ensimmäisellä kierroksella hän tulee saamaan eniten ääniä. Kysymykseksi jää, saako hän 35 prosenttia äänistä ja viiden prosentin eron seuraavaan. Jos ei, kahden eniten ääniä saaneen ehdokkaan välillä järjestetään toinen kierros ja Ortega todennäköisesti häviää. On ainakin hävinnyt edelliset kolmet vaalit.

Ortegan kampanja on perustunut tiedottamiseen omilla ehdoilla. Hän ei ole osallistunut yhteenkään vaalikeskusteluun, eikä hän anna lehdistölle lausuntoja. Frentellä on monia tiedotuskanavia hallussaan, joten hän on saanut silti eniten media-aikaa. Köyhässä Nicaraguassa radio on edelleen merkittävin propagandan kanava. Usea se päivä, kun olen kuullut Frenten vaalilaulun yli kymmenen kertaa. Laulu on espanjankielinen muunnelma Lennonin laulusta “Give peace a chance”.

Joitain muistoja ja vaikutelmia Ortegan kampanjasta: valtavat kadunvarsimainokset, joissa luvataan rauhaa ja sovintoa. Managun tiet tukkeutuneet maaseudulta tulleista Frenten kannattajista. Autokulkue, punamustia lippuja. Televisiokuvat Ortegasta vaimonsa ja vaalipäällikkönsä Rosario Murillon kanssa väkijoukkojen keskellä vilkuttamassa autostaan. Eräät machistiset taksikuskit, jotka Frenten kannattajia. Vallankumoukselliset Frenten opiskelijakannattajat. Leonin kaupunki: jokaisessa talossa mustavalkoinen lippu. Vanhat mummot pikkupoikiin heiluttavamassa kahden sormen voitonmerkkiään, Ortegan äänestysnumero kaksi. Aborttikielto, politiikkaa vallan ehdoilla.

Noin puolet kansasta pelkää Ortegan voittoa. Tähän pelkoon tukeutuu liberaalien PLC:stä irtautuneen ALN:n pankkiiriehdokkaan Eduardo Montealegren kampanja, jolla tosin aluksi oli myös muuta sanottavaa. Montealegren TV-mainoksissa näytetään 1980-luvun sisällissodan kuvia kärsivistä lapsista, marssivista sandinistijoukoista ja comandante Ortegasta uhmakkaana puhujanpallilla. Myös tuon ajan valtavalla inflaatiolla pelotellaan. Sen jälkeen mainosääni kertoo syvällä rintaäänellä: “Eduardo Montealegre, ainoa ehdokas, joka voi lyödä Daniel Ortegan.”

Joitain muistoja ja vaikutelmia kampanjasta: kannattajat seisomassa ylväänä liikenneympyrässä pitäen ALN:n lippua tuntitolkulla tanassa, ihan kuin neuvostoajan patsaissa. Uhmakkuus ja pelottelu Ortegalla. Leonin kaupunki: Montealegre heiluttaa autosta pienen tukijoukon saattelemana, vierelläni mummo ihmettelee kaikkia näitä nykypäivän uusia virtauksia. Radiomainokset, joissa luvataan töitä ja rahaa. Jenkkiläinen kampanja, mutta poispäin caudilloajattelusta.

Kolmas vahva nimi on perinteisen PLC-puolueen Jose Rizo. Puolueella on kannatusta erityisesti maaseudulla eli köyhimpien parissa. PLC on korruptiosta tuomitun caudillon Arnoldo Alemanin kotiarestistaan johtama. Maan perinteiden mukaan puolueen johtaja päättää kaikesta, myös ehdokasasettelusta, ja hänen auktoriteettiaan ei nousta kyseenalaistamaan.

Aléman itse ei ole ollut aktiivinen Rizon tukija. Hänelle myöskään Ortegan voitto ei olisi välttämättä paha kakku, sillä arvellaan, että hän on tehnyt sopimuksen Ortegan kanssa kotiarestista vapautumisesta, jos Ortega voittaa. Nämä kaksi puoluetta solmivat vuonna 2000 kahdenkeskisen sopimuksen, pacton, jolla jaettiin kaikki maan valtapaikat tuomarin virkoja myöten. Sopimus on edelleen voimassa.

Rizon kampanja kiihtyi loppua kohden. Hän vauhditti suosiotaan TV-mainoksilla, joissa hänelle tekaistu kannatustolppa on noussut ohi Montealegren. Tarkoituksena oli siis näyttää, että hän on Ortegan ykköshaastaja.

Joitain muistoja ja vaikutelmia kampanjasta: tuhannet kivet maaseudun teiden varsilla, joihin maalattu Rizon nimi. Sähkötolpat. Kaupunginjohtaja, joka ajaa huippumaasturilla ja puhuu kaupungintalon tietotekniikkatarpeista, mutta ei köyhistä. Nuori naiskunnanjohtaja, jonka toimintaa johtaa hänen setänsä. Rizon isällisen presidenttimäinen olemus.

Neljäs ehdokas on Frentesta irtautuneen MRS-puolueen Edmundo Jarquin. Hän on älymystön ehdokas, joka on kouliintunut myös kehitysyhteistyötehtävissä. Hänestä ei liene kolmen edellisen haastajaksi, sillä häntä ei juuri tunneta Managuan ulkopuolella. Tätä yritetään paikata puolueen varapresidenttiehdokkaalla, laulaja Carlos Mejía Godoylla, joka on vallankumouslauluineen ja muineen maassa jo jonkinlainen legenda. Puolueen alkuperäinen ehdokas Herty Lewites kuoli heinäkuussa.

Joitain muistoja ja vaikutelmia kampanjasta: iloinen kulkue, jossa katu vallattiin jalan auton sijaan. Ei vastakkainasettelua. Lewitesin päästä tehty hologrammi, joka puhuu. Mainostusta kuolleella. Puolusti terapeuttisen abortin mahdollisuutta. Tulevaisuus.

Sunnuntai näyttää, toivottavasti ilman tarvetta kyseenalaistaa äänestystulosta. Maa on varpaillaan.

Öljyriippuvaisessa Nicaraguassa eletään energiapulan aikoja, jolle ei näy loppua. Minun varakkaalla asuinalueellani kriisi näkyy nyt noin neljän tunnin päivittäisinä sähkökatkoina. Pahimmillaan pimeydessä oltiin noin kymmenen tuntia.

Sähkönjakelusta vastaa espanjalaislähtöinen monikansallinen yhtiö Union Fenosa. Yhtiö on kertomansa mukaan ajautunut velkoihin sähköntuottajille, koska sopimus valtion kanssa ei mahdollista riittäviä sähkön hinnan korotuksia.

Union Fenosa tuskailee myös sitä, että ihmiset ryöstävät sähköä kotikutoisilla verkkoliitoksillaan. Jopa neljännes sähköstä katoaa ennen maksavaa määränpäätä. Samalla maksavan kansa valittaa, sillä yhtiö on kuitenkin onnistunut nostamaan hintoja kymmeniä prosentteja öljyn hinnan kallistumisen takia.

Nyt vaalien alla Union Fenosaa huudetaan lujaan ääneen ulos maasta. Valtio ja Union Fenosa sovittelevat asiaa parhaillaan. Sovittelun lopputulos voi olla, että Union Fenosa ei ole noudattanut sopimussääntöjä, mikä mahdollistaisi yhtiön häätämisen.

Sähkökatkot eivät johdu vain Union Fenosan ongelmista. Maan energiatuotanto lepää 30-40 vuotta vanhojen voimaloiden varassa, jotka hajoilevat yhtenään ja joilla ei yksinkertaisesti ole kapasiteettia tuottaa riittävästi virtaa.

Maan parlamentti teki viime viikolla ratkaisun, jonka mukaan eniten kuluttavien arvonlisävero sähköstä lasketaan 15:sta kahdeksaan. Tiedossa ei ole, miten tämä korjaa varsinaista ongelmaa eli energiapulaa. Venezuelan Chavezilta tuli tällä viikolla sentään öljyä.

Tulivuorien, auringon ja vesistöjen Nicaraguassa olisi suunnattomia mahdollisuuksia uusiutuvien hyväksi käytölle. Tällä hetkellä lainsäädäntö hidastaa luonnonvarjoen hyödyntämistä. Lisäksi investoinnit koetaan liian kalliina.

Energiakriisi viivästytti tänään myös työmatkaani. Liikenne kulki aamuruuhkassa viidakon laeilla, koska valot olivat sähkökatkon takia pois käytöstä, eikä poliiseja ollut ohjaamassa liikennettä.

Matkani hidastumiseen oli myös toinen syy: tuhansien ihmisten mielenosoitus, jossa marssittiin äidin hengen mahdollisesti pelastavaa aborttia vastaan.

Nicaraguassa saa sata vuotta vanhan lain nojalla tehdä abortin, jos äitiä uhkaa hengenvaara. Aborttiin tarvitaan kolmen lääkärin allekirjoitus, muussa tapauksessa siitä saa vuosikausia vankeutta.

Nyt vaalien aikaan maassa on noussut kirkon ja joidenkin puolueiden vahva liikehdintä tämän “terapeuttisen abortin” kieltämiseksi. Mukana ovat lähes kaikki, osaltaan myös kirkon kanssa näyttävän sovinnon tehnyt sandinistien Daniel Ortega.

Mielenosoitusten lisäksi abortin vastaista propagandaa tulee TV:stä mainoksien ja eri ohjelmien välityksellä. Managuan katukuvassa näkyy Äiti Teresaa siteeraavia banderolleja: “Abortti tappaa kaksi asiaa: lapsen ja äidin omantunnon”, sekä “maailman rauhaa ja hyvyyttä uhkaa vain yksi asia: abortti”. Kauppojen ovissa on abortin vastaisia julisteita – niin paljon, että boikotoiminenkin käy hankalaksi. Loppuisi jo.

Ulkomaalaisten tiedonsirpaleet Suomesta ovat usein samankaltaisia: kylmää ja Nokia. Nicaragualaiset ovat innostuttavan kiinnostuneita saamaan vähän laajemmin tietoa maasta toisella puolella maailmaa.

Suomesta tiedetään Nicaraguassa paljon, ja meillä on täällä kehitysyhteistyömme ansiosta hyvä maine. Olen jo useamman kerran nolostuneena nostanut maljaa paikallisten kanssa, jotka ovat kuultuaan kotimaani pitäneet palopuheen suomalaisten suuresta sydämestä nicaragualaisia kohtaan.

Torstai oli hyvä esimerkki paikallisten mielenkiinnosta. Olin maaseudulla San Jose de los Rematesin kunnassa. Kävin koulussa, jossa Suomen tukema paikallinen kansalaisjärjestö piti oppitunnin äänestämisestä ja ehdokkaiden valinnasta.

Tunnin jälkeen oppilaat pyysivät minulta tarkkoja kuvauksia Suomesta. Siellä me olimme keskellä köyhyyttä, huonojen liikenneyhteyksien päässä, ja he kuuntelivat innokkaasti elosta ja olosta tuossa kaukomaassa.

Myöhemmin paikallisessa ruokalassa kohteliaisuus ja suomitietous puettiin vähiin sanoihin. Olimme järjestön työntekijöiden kanssa lounaalla ja juttelimme myös Suomesta. Korruptio, verot ja ruotsinlaivat olivat tärkeimpiä puheenaiheita.

Viereisessä pöydässä lounasti pönäkkä keski-ikäinen mies lännenhattu päässä, buutsit ja farkut jalassa. Yhtäkkiä, keskustelumme tauottua, herra pyörähti meitä kohti, näytti kännykkäänsä ja voihkaisi: ”Vodka…Nokia…tuoremehun kanssa” kääntyen sitten haaveilevan oloisena takaisin yksinäisen pöytänsä suuntaan.

Pääkaupunkiin palattuani kävin ostoskeskuksessa haukkaamassa nicaragualaista pikaruokaa. Vaihdoin muutaman sanan viereisessä pöydässä istuneen Virginiasta USA:sta olevan pariskunnan kanssa, jotka olivat käväisemässä Nicaraguassa.

He kysyivät sen tutun kysymyksen. Kerroin, että Suomesta. He kysyivät hetken hiljaisuuden vallittua uudelleen, mistä. Vastausta jälleen seuranneen hiljaisuuden rikkoakseni lisäsin, että se on Euroopassa. Lamppu syttyi ja sain alkuperääni innostuneen kommentin: ”siistiä!”. Keskustelumme tyrehtyi siihen.

Nicaraguan vaaleihin on aikaa enää kaksi kuukautta, mikä näkyy myös lehdistön kirjoittelussa. Kaikilla on puolensa ja ylilyönnit lisääntyvät.

Tästä hyvä esimerkki on oikeiston äänitorvi La Prensa. Tämän päivän pääkirjoituksessaan lehti vertaa sandinistien presidenttiehdokkaan Daniel Ortegan mahdollista voittoa Adolf Hitlerin valtaannousuun.

Lehti muistuttaa, että Hitler, “yksi historiamme totalitaarisimmista ja rikollisimmista hallitsijoista”, valittiin vuonna 1933 Saksan johtoon demokraattisilla vaaleilla. Lehti on huolissaan, että moraalisen rappion, korruption ja taloudellisten vaikeuksien aikana kansan enemmistö saattaa tuntea vetoa diktatuuriin.

Lehden mukaan kansalaisten tulisi pystyä valitsemaan johtajansa vastuullisesti. Äänestäjät eivät saisi tulla “vietellyiksi seireenien lauluista, joissa tarjotaan rakkautta ja sovintoa sekä maitoa ja hunajaa virtaavia jokia, mutta jotka todellisuudessa hukuttavat yhä syvemmälle köyhyyteen ja kaappaavat vapauden.”

Tykitys sandinisteja vastaan jatkuu seuraavalla sivulla, kun insinööri Silvio Méndez-Navarrete arvioi kolumnissaan Ortegan FSLN-puolueen vaalisloganeita. Tyylistä kertoo jotain esimerkiksi insinöörin arvio sloganista “Nicaragua: Haluamme sinusta vapaan, vahvan, rauhallisen”:

“Tämä tuo mieleen muistoja vahvasta sorrosta 1980-luvulla. Vapauden saavuttivat tuolloin ainoastaan kuolleet: pakollisen asepalveluksen seurauksena surmatut, turbas divinas-joukkojen teloittamat, nälkään kuolleet kansalaiset ja valtion vankiloissa kidutukseen menehtyneet.”

Tai arvio sloganista “Jos FSLN voittaa: parempi elämä”:

“Lause tuo mieleen güegüensen ajattelun, jonka mukaan parempaan elämään siirtyminen tarkoittaa siirtymistä kuolemaan. Se olikin kaikkein tarjotuin resepti sandinistisen vallankumouksen vastustajille.”

Ja niin eteenpäin.

Ehkä asiapitoisin puolueellinen teksti löytyy samalta sivulta Eduardo Enriquezin kolumnista, jossa hän arvioi Frentellä olevan hyvät mahdollisuudet vaalivilppiin.

Enriquez muistuttaa, että maan vaaleista vastaava elin, korkein vaalineuvosto (CSE) on Frenten ja PLC-puolueen hallussa. (Puolueet jakoivat maan oikeudelliset, taloudelliset ja poliittiset valtapaikat keskinäisellä sopimuksellaan vuonna 1999.)

Näiden kahden puolueen edustajat ovat enemmistönä myös vaalilipukkeiden vastaanotosta vastaavissa lautakunnissa. Mikäli yksikin lautakunnan jäsen kieltäytyy vaalipäivänä hyväksymästä tulosta todellisten tai keksittyjen epäselvyyksien takia, asia siirtyy korkeimpaan vaalineuvostoon, jolla on oikeus mitätöidä alueen äänet.

Enriquezin mukaan järjestelmän hyväksi käytöstä on kokemuksia vuoden 2004 kunnallisvaaleista, jolloin Granadan kaupunginjohtajaksi valittiin sandinisti sen jälkeen kun vaalineuvosto oli hylännyt yhden alueen tulokset.

Vaikka vaalien odotetaan yleisesti ottaen sujuvan rehdisti, ongelmia on ollut myös äänestämiseen vaadittavien henkilökorttien jakamisessa. Oikeiston ja kansalaisjärjestöjen mukaan valtio on hidastellut ja vaikeuttanut korttien jakamista erityisesti nuorille. Huikeimmissa arvioissa jopa 500 000 korttia olisi edelleen jakamatta.

Arvioidaan, että nuorten korkea äänestysprosentti häiritsisi erityisesti Frenteä, koska nuoret äänestävät herkemmin uusia puolueita – joko Frentestä irrottautunutta vasemmistovaihtoehtoa MRS:ää tai liberaalien ALN-liikkeen pankkiiriehdokasta Eduardo Montealegrea.

Vietin pidennetyn viikonlopun pienellä saarella Karibian merellä, Corn Islandilla. Saarella juhlittiin orjuuden lopettamisen 165-vuotispäivää.

Juhla kantaa nimeä ”Grap Soup”, rapusoppa. Tarinan mukaan vasta vapautetut orjat joutuivat ensi töikseen etsimään oman ruokansa. Rapuja riitti ja orjat kokoontuivat rannalle valmistamaan niistä ruokaa ja samalla juhlistamaan vapauttaan. Siitä lähtien saarella on osana tuon päivän juhlallisuuksia tarjottu rapusoppaa.

Nykyään ilmaisen sopan syöjiä on tuhansia, joten raaka-aineita tarvitaan melkoisesti. Saarella ei keskimäärin ole ravuista puutetta. Ne ovat kuin hirvet meillä: saaren rantatiellä on rapuvaarasta varoittavia liikennemerkkejä. Juhlan aikaan tarvitaan kuitenkin myös kodin antimia. Varmistamattomien lähteiden mukaan yhteiseen soppakattilaan on uhrattu paikallisten kotonaan kasvattamia jokirapuja.

Itseltäni rapusoppa jäi väliin, mutta hummeria tuli syötyä sitäkin enemmän. Langosta a la Caribeña, hummeria kookosmaidossa – en oikeastaan tiedä paremmasta.

Toinen retken teema oli musiikki. Karibian alkuperäiskansojen parissa tanssilla on mitä suurin merkitys. Alueen oma tanssi on ”palo de mayo”, jossa lantio vatkaa niin, että on vaikea uskoa sen olevan kiinni muussa kropassa.

Saarella on muutama disko ja musiikin pääpaino on reggaessa. Myös countrylla kuulosti olevan vahva sijansa, gringojen vollotukset toimivat lähinnä loppuillan ”slovareina” eli hitaina.

Lauantaina paikallisella baseball-stadionilla esiintyi jamaikalainen reggaetähti Yvonne Curtis hondurasilaisen Black Man Soulin kanssa. Jälkimmäinen tulee ensi kesänä Maailma Kylässä –festivaaleille. Sen verran hyvä meininki oli, että bändi saa varmasti myös meidät suomalaiset huojumaan.

Vierailin maanantaina Cuapassa, pienessä 7000 asukkaan kunnassa. Osallistuin uuden “teknologiakioskin” avajaisiin, jonka Suomi on rahoittanut. Tunnelma oli kunnantalon toisessa kerroksessa katossa, sillä kuuden tietokoneen ja yhteyksien rakentamisen ansiosta kunta liittyi nyt maailmanverkkoon, internetiin.

Verkko helpottaa erityisesti kunnanhallinnon työtä. Kokouskutsut ja muut tärkeät hallintoon liittyvät paperit voidaan nyt lähettää sähköpostitse. Aiemmin autonkuljettaja vei ja toi papereita vaikeakulkuisen tien päässä olevaan kuntaan.

”Nyt emme jää paitsi kokouksista sen takia, että niistä ei tullut meille tietoa ajoissa”, iloitsi kunnanjohtaja Lilliam Suarez.

27-vuotias Suarez käy aamuisin lukemassa päivän lehden internetissä, kuntaan kun sitä ei tule. Ongelmia on ollut myös puhelinyhteyksissä, aiemmin kunnanjohtajan piti käydä soittamassa puheluita kunnan rajojen ulkopuolelta.
Netti hyödyttää välittömästi myös kuntalaisia, sillä se säästää matkakustannuksissa. Hyvään sukulaisuuteen kuuluu soittaa USA:han ja kiittää mummujen, vaarien, lapsien ja lastenlapsien puolesta saaduista rahalähetyksistä. Nämä sukulaisten kuukausittaiset rahalähetykset ovat Nicaraguan suurin tulonlähde ja elintärkeitä varsinkin maaseudulla.

Cuapasta matkustettiin ennen bussilla Juigalpaan, reilun puolen tunnin bussimatkan päässä olevaan kaupunkiin. Nyt säästyvät bussirahat, kun kiitospuhelun voi tehdä internetin kautta omasta kunnasta.

Tulevaisuudessa kunta rahoittaa yhteytensä pitämällä keskuksessa iltaisin maksullista ”cybercafeta”, josta näitä kiitospuheluita voi tehdä.

Mutta tietoliikenne ei ole ihmelääke, eikä köyhyyttä poisteta yksin tietokoneilla ja piuhoilla. Cuapassa tiet ovat edelleen huonossa kunnossa, ja esimerkiksi maidon kuljettaminen tilalta osuuskunnan maidonkeräyskeskukseen on monelle syrjäseudun asujalle varsin vaivalloista.

”Olemme nyt yhteydessä maailmaan, mutta paikallisesti olemme kovin eristäytyneitä”, tiivisti Lilliam Suarez.

Avajaiset onnistuivat jopa paremmin kuin odotettiin, sillä kunnassa oli tuona päivänä sähköä. Muuten Nicaraguassa kärsitään melkoisista ongelmista sähkön ja veden kanssa. Raivo ylikansallista sähköyhtiötä Union Fenosaa kohtaan on nousemassa.

Kuuban johtaja Fidel Castro täyttää tänään 80 vuotta. Daniel Ortega, Nicaraguan sandinistien ikijohtaja, ja monelle myös ikiongelma, kävi juuri katsomassa Castroa sairaalassa. Toipuminen leikkauksesta kuulemma edistyy, ja Castro on kohta taas toimeliaasti vallan kahvassa.

Kävin Managuan elokuva-arkistossa katsomassa dokumenttia tästä symbolisesti ehkä maailman merkittävimmästä elossa olevasta johtajasta. Dokumentti oli poliittisesti kallellaan, kuten Kuuba-aiheista tehtävä raportointi yleensä suuntaan tai toiseen on. Sananvapaudesta, poliittisista vangeista ja eristäytymisestä ei juuri puhuttu.

Dokumentti joka tapauksessa näytti mielenkiintoista kuvaa esimerkiksi Castron sydämellisestä vastaanotosta New Yorkin Harlemissa ja kohtaamisista toisen elävän legendan, Nelson Mandelan, sekä Neuvostoliiton entisen johtajan Nikita Hrustsevin kanssa.

Hrustsevin ja Castron linnustusretkikuvista välittyi samoja tunnelmia, kuin Suomen dokumenttihistoriaan ikuistuneista otoksista Hrustsevista ja Kekkosesta metsästämässä ja kalastamassa.

Kekkosen suuhun en sentään saa kuviteltua Castron sananparsia, joissa hän leikitteli ajatuksella, että hän olisi vahingossa ampunut Hrustsevia jahdin tiimellyksessä. Hrustsev ei pistänyt pahakseen näitä spekulaatioita, olihan hän vallankumousvuonna 1959 todennut: ”En tiedä, onko Fidel kommunisti, mutta sen kyllä tiedän, että itse olen fidelisti.”

Neuvostokommunismi kuopattiin jo, mutta fidelismi jatkaa vielä ehkä jonkin aikaa. Yhdeksästä USA:n presidentistä selvinnyt Castro lienee toipumassa, ja Daniel Ortega viritteli Kuuban matkallaan jälleen yhteistyötä veli kuubalaisten kanssa. Ortega totesi neuvottelujen jälkeen, että hänen vaalivoittonsa jälkeen Nicaragua ja Kuuba ovat sopineet aloittavansa samoja lukutaito-, opiskelu- ja muita ohjelmia kuin 1980-luvulla, sentään ”sovellettuina uusiin olosuhteisiin”.

Toinen Ortegan liittolainen, Venezuelan Hugo Chávez, aloitti tänä viikonloppuna oman vaalikampanjansa. Uudelleenvalinnasta joulukuussa tulee luultavasti läpihuutojuttu,  joten Chávezilta riittää aikaa naapureiden politiikkaankin.

Yksi Ortegalle suunniteltu vaalituki on öljy. Huhtikuussa Chavéz sopi Ortegan kanssa toimittavansa öljyä energiapulasta ja korkeista polttoainehinnoista kärsivään maahan Frente-puolueen kaupunginjohtajien välityksellä. Tilanne on tällä hetkellä jäissä. Nicaraguan presidentti Enrique Bolaños vaatii vaalilakiin vedoten, että homma hoidetaan valtionyritysten keskinäisenä kauppana, eikä Ortegan ja Chávezin vaaliyhteistyönä.

Ortegan vaalikampanjaa liukastetaan myös virtsalla. Tänä vuonna Venezuela on toimittanut Frente Sandinistaan sidoksissa oleville maanviljelyosuuskunnille kymmenen tonnia ureaa lannoitusaineeksi. Virtsasta tehtiin hetkeksi todellinen vaaliase. Ortegan vastustajat alkoivat spekuloida virtsan ominaisuuksilla pommien raaka-aineena.

Vierailin viime viikon torstaina kahdessa kunnassa Boacon alueella. Suomi on jo 1980-luvulta lähtien keskittänyt tuolle alueelle kehitysyhteistyötään.

Ensimmäinen kohde, San Jose de los Remates, on pieni 3000 asukkaan kaupunki, jonka toimeentulo koostuu lähinnä maito- ja karjataloustuotteista. Kaupungin väkiluku on kaupunginjohtajan mukaan viime aikoina kääntynyt laskuun. Ihmisiä muuttaa kaupunkiin ja moni on lähtenyt USA:han.

Toimeentulo ei ole kaikille taattu, mutta kaupungilla näyttää olevan tsemppihenkeä. Karjantuottajat ovat muodostaneet yhdistyksen, jonka avulla kauppaneuvotteluissa saadaan paremmat asemat. Lisäksi kaupunkiin on tulossa paahtimo kahvin tuotantoa varten.

Tällä hetkellä käynnissä on projekti turistien saamiseksi kaupunkiin. Kehitysyhteistyövaroilla on rakennettu tie kukkulan laelle, ja sieltä luontopolku, joka kulkee aluksi maissi- ja kahviviljelmien vierustaa ja johtaa pilvimetsään ja vesiputouksille. Paikkoja oli esittelemässä kaupungin virkamiehiä, jotka olivat silmin nähden innoissaan suunnitellessaan tulevan hotellin paikkaa.

Mutta tehtävää riittää, ennenkuin turistit tulevat. Kaupunki on hieman syrjässä, tuntematon ja tie kylään oli erittäin surkeassa kunnossa, vaikka puolueet ovatkin kaupunginjohtajan mukaan ainakin viimeiset kymmenen vuotta luvanneet ehostaa sen. Nyt on taas lupausten aika, hän nauroi viitaten tuleviin lokakuun vaaleihin.

Toinen vierailukohteemme, Teustepe, jätti hieman erilaisen vaikutelman. Kaupungintalo on upouusi, tietokoneet ja muut laitteet ovat uusinta teknologiaa ja kaupunginjohtajan kaupunkimaasturilla pääsee yli kahtasataa. Projektit ovat myös edenneet hyvin ja asukkaat pääsevät virkamiesten mukaan osallistumaan päätöksentekoon aiempaa paremmin.

Verrattuna San Jose de Remateen vaikutelma oli kuitenkin kylmä. Emme käyneet tutustumassa paikallisiin elinkeinoyrittäjiin eivätkä köyhyys ja ihmisten elinolosuhteet nousseet missään vaiheessa puheenaiheiksi. Lopulta jäi epäselväksi, onko kaupunki yrittänyt panostaa lainkaan näihin asioihin.
Yhteistä Teustepelle ja San Jose de Rematelle oli se, että kun alettiin puhua politiikasta ja tulevista vaaleista, keskustelu yltyi ja virkamiehet puhuivat toistensa päälle. Vaaleista puhuttiin kuitenkin hymyssä suin.

Kuuntelin heitä ihaillen. Verisen sisällissodan päättymisestä on vasta 17 vuotta, mutta sandinistit ja entiset kontrien edustajat voivat jo keskenään vitsailla toistensa poliittisista kannoista ja kehittävät kaupunkejaan yhteistuumin. Näin on kuulemma muuallakin Boacon ja Chontalesin alueella.

P.S. Suomalaiset (Työväen sivistysliitto) muuten rakennuttivat aikoinaan Teustepeen tiilitehtaan, joka menestyi alkuvuodet erittäin hyvin ja työllisti paljon asukkaita. 1990-luvun puolivälissä Suomi luovutti tehtaan paikallisten käsiin varmistamatta, että vallanvaihto sujuu rehdisti.

Tehdas päätyi paikallisen sandinistijohtajan käsiin, joka lahjoitti tiiliä talonrakennusaineiksi tärkeille tovereilleen. Rahaa ei siis enää tullut, ja tehdas kaatui jo 1996. Suomen Kuvalehti teki aiheesta tuolloin ison jutun ja Suomen kehitysyhteistyö tahriintui hetkeksi. Siellä niitä makaa vieläkin aikoinaan kukoistaneella tehdasalueella vanhoja Sisuja, muita koneita ja toimiston papereita, hylättyinä ja tarpeettomina.